Kun kotiseutu ei ole turvasatama: Saamelaisten kotiseutualueen oikeudellinen ja kulttuurinen paradoksi

Suomen saamelaisten kotiseutualue mielletään usein paikaksi, jossa saamelainen kulttuuri on vahvimmillaan ja jossa saamelaisten oikeudet toteutuvat erityisellä tavalla. Juridisesti tämä pitää paikkansa: se on Suomen ainoa alue, jolla saamelaisten kielelliset ja kulttuuriset oikeudet on asetettu erityisasemaan. Kuitenkin monen saamelaisen eletty kokemus voi olla päinvastainen. Kotiseutualue ei välttämättä näyttäydy kulttuurisesti turvallisena paikkana, vaan alueena, jolla oikeudet jäävät suurelta osin muodollisiksi ja päätösvalta on muualla.

Kotiseutualueella sijaitsevat saamelaissukujen perinteiset maat. Siellä elää yhä suullinen perintö, joka kulkee sukupolvelta toiselle. Tätä tietoa ei kirjoiteta muistiin – se välittyy suullisesti ja on erottamattomasti sidoksissa maahan ja luontoon: niihin paikkoihin, joissa tieto on syntynyt, joissa kokemukset ovat muotoutuneet ja joissa tunnesiteet ovat rakentuneet.

Kotiseutu ilman maata

Saamelaiselle kulttuurille maa ei ole pelkkä omistuskysymys, vaan elämäntavan, tiedon ja identiteetin perusta. Kun valtio omistaa kotiseutualueen maat, kulttuurin ydin – suhde maahan – irtautuu saamelaisilta. Jäljelle jäävät koti ja luonto, mutta valta siihen, miten niitä hallinnoidaan ja käytetään, on muualla.

Tästä syntyy perustavanlaatuinen ristiriita: alue, jonka pitäisi turvata kulttuurin jatkuvuus, on samalla paikka, jolta kulttuurin aineellinen perusta on otettu pois saamelaisten vallasta. Kulttuuri elää yhä luonnossa ja kodissa, mutta ilman itsemääräämisoikeutta maahan liittyvissä asioissa se on jatkuvasti ulkoisten rakenteiden rajoittamaa. Samalla suullisen perinnön perusta horjuu – ja sen myötä kulttuurin keskeiset rakenteet.

Historiallinen jatkumo: asuntolat omassa kotiseudussa

Erityisen kipeä osa tätä historiaa on oppivelvollisuusaikainen asuntolajärjestelmä. Saamelaislapset vietiin pois kodeistaan, mutta ei pois kotiseudultaan. He jäivät omalle maalleen, omalle alueelleen – mutta heiltä kiellettiin oman kielen käyttö ja oman identiteetin ilmaiseminen.

Tämä tekee kokemuksesta erityisen traumaattisen. Kyse ei ollut vieraasta ympäristöstä, vaan omasta kotiseudusta, jossa ei saanut olla oma itsensä. Kyse ei ollut aikuisista, jotka sijoitettiin vieraaseen sosiaaliseen ympäristöön ilman omaa kieltään. Tämä tehtiin lapsille: 6–16-vuotiaille, kaukana kotoa, ilman vanhempia ja ilman omaa kieltä.

Vaikutukset kestävät. Ne näkyvät vielä tänäänkin siinä, miten kotiseutualue voidaan kokea. Paikka, jonka pitäisi olla turvallisin, voi kantaa kipeitä muistoja ja tiedostamatonta kulttuurisen kieltämisen jatkumoa.

Itsehallinto rajallisella vallalla

Saamelaisten kielellinen ja kulttuurinen itsehallinto on kirjattu lakiin, mutta käytännössä valta ja resurssit ovat rajalliset. Rahoitus tulee valtiolta – saamelaisyhteisön ulkopuolelta. Yhteisö ei voi vapaasti päättää, miten ja mihin rahoitus käytetään, sillä ehdot määrittelee rahoittava ministeriö.

Tämä tarkoittaa, etteivät saamelaiset itse täysin määritä, mitkä heidän oikeutensa ovat ja miten ne toteutetaan. Päätösvalta on hajautunut valtiolle, kunnille, matkailuelinkeinolle ja muille toimijoille, joiden intressit ovat usein taloudellisia eivätkä kulttuurisia. Saamelaisia kuullaan, mutta pääasiallinen päätösvastuu ei ole heillä.

Näin syntyy tilanne, jossa oikeudet ovat olemassa paperilla, mutta käytännön vaikutusvalta jää heikoksi.

Reservaattivertailu: mitä se paljastaa?

Ajatus reservaatista herättää helposti kielteisiä mielleyhtymiä, mutta vertailu paljastaa olennaisen eron. Monissa reservaateissa alkuperäiskansa itse määrittää, miten aluetta kehitetään, mitä siellä tapahtuu ja millä ehdoilla ulkopuoliset saavat toimia. Reservaatti voi olla kulttuurisesti suojattu tila.

Monien kokemusten mukaan saamelaisten kotiseutualue ei toimi näin. Se ei toimi turvasatamana, jossa kehitys lähtee saamelaisista ja heidän maailmankuvastaan. Päinvastoin: saamelaiset joutuvat usein sopeutumaan ulkopuolelta saneltuihin päätöksiin omassa kotiseudussaan ja taistelemaan maankäytöstä, matkailusta ja erilaisista hankkeista.

Tilanne on paradoksaalinen: alueen, jonka pitäisi olla vahvin itsehallinnon paikka, voi käytännössä olla heikompi kuin ratkaisu, jota on historiallisesti pidetty alisteisena.

Mitä tämä kertoo alkuperäiskansojen tiedosta?

Alkuperäiskansojen tieto korostaa suhdetta maahan, yhteisöön ja jatkuvuuteen. Kulttuuri ei ole elämästä erillinen osa-alue, vaan tapa olla maailmassa. Kun päätösvalta maasta, resursseista ja kehityksestä irtautuu yhteisöstä, kulttuurin jatkuvuus vaarantuu – vaikka muodolliset oikeudet säilyisivät.

Suomen saamelaisten kotiseudun tilanne muistuttaa siitä, etteivät pelkät oikeudet riitä. Tarvitaan todellista itsemääräämisoikeutta, hallintaa resursseihin ja mahdollisuutta määritellä itse, mitä kulttuurin turvaaminen käytännössä tarkoittaa.