Kun psykoterapia ei kohtaa ihmistä hänen maailmassaan
Länsimainen psykoterapia on rakentunut vahvasti yksilökeskeisen ihmiskäsityksen varaan. Se nojaa käsityksiin minuudesta, autonomiasta, sisäisestä maailmasta ja psyykkisistä prosesseista, jotka sijoittuvat ensisijaisesti yksilön omaan kokemukseen ja elämänhistoriaan. Tämä viitekehys on tuottanut valtavasti hyvää.
Samalla se kuitenkin rajoittaa sitä, mitä voidaan nähdä, kuulla ja ymmärtää, kun ihminen ei ensisijaisesti elä tai määritä itseään yksilönä vaan suhteessa maahan, sukuun, yhteisöön ja perinteeseen.
Saamelaisessa kulttuurissa – kuten monissa muissakin alkuperäiskansojen kulttuureissa – hyvinvointi ei ole ensisijaisesti yksilön sisäinen psyykkinen tila. Se on tasapainoa ihmisen, luonnon, yhteisön, esivanhempien ja henkisen todellisuuden välillä. Kärsimystä ei välttämättä ymmärretä traumana, oireena tai häiriönä, vaan katkoksena suhteessa johonkin näistä ulottuvuuksista.
Kun psykoterapia ei kohtaa ihmistä hänen maailmassaan
Kun psykoterapiaan tulee saamelainen ihminen, joka elää suhteessa kotiseutuun, luontoon, sukuun ja perinteeseen, terapeuttinen viitekehys voi huomaamatta pyytää häntä kääntämään kokemuksensa psykoterapeuttisesti ymmärrettävälle kielelle.
Näin psykoterapia ei kohtaa ihmistä hänen maailmassaan, vaan kutsuu häntä astumaan terapian maailmaan, jossa hänen kokemuksensa voidaan ymmärtää.
Tämä ero on merkittävä.
Terapeuttinen tila ja luontosuhteen todellisuus
Saamelaisessa perinteessä luonto ei ole erillään arjesta, yhteisöstä tai maasta. Se ei ole interventio, vaan elämisen tapa. Psykoterapia puolestaan on aikarajattu interventio, joka tapahtuu suljetussa huoneessa kahden ihmisen välillä.
Siellä missä luontosuhde on yhteisöllinen, paikallinen ja henkinen, psykoterapia pyrkii olemaan neutraali, rajattu ja sisätiloissa tapahtuva.
Pelkkä tämä asetelma tekee jostakin olennaisesta näkymätöntä.
Kun kulttuuri on ”otettu huomioon” mutta ei kohdattu
Usein psykoterapiassa puhutaan kulttuurisensitiivisyydestä tavalla, jossa kulttuuri on muuttuja, joka voidaan ottaa huomioon. Tämä voi johtaa asiakkaaseen, jonka kulttuuri on ”huomioitu” – mutta jota ei voida ymmärtää, ellei kulttuuria käännetä psykoterapeuttisesti ymmärrettävälle muodolle.
Tämä on hienovarainen mutta merkittävä epäonnistuminen.
Aidosti kulttuurisensitiivinen työ ei tarkoita vain tietämystä tavoista, vaan kykyä sietää sitä, ettei kaikki mahdu terapeuttiseen viitekehykseen.
Historiallinen tausta, joka astuu terapiasuhteeseen
Saamelaiset elävät valtakulttuurin rakenteissa, jotka on historiallisesti rakennettu tavoin, joissa saamelainen kulttuuri on sivuutettu, kavennettu ja ajoittain aktiivisesti syrjitty. Koulutusjärjestelmä, hallinto, kirkon rakenteet, maanomistuskäytännöt ja kielipolitiikka ovat pitkään toimineet suuntiin, joissa saamelaisia tapoja olla maailmassa ei nähty täysin oikeutettuina.
Tämä historia ei ole jäänyt menneisyyteen. Se astuu terapiasuhteeseen silloinkin, kun asiakas ei sitä suoraan sanoita – siinä, miten ihminen kokee itsensä, miten hän suhtautuu valtakulttuurin edustajaan (myös terapeuttiin), ja mitä hän uskaltaa puhua, näyttää tai olla.
Mitä paraneminen silloin on?
Tässä kontekstissa paraneminen ei ole vain oireiden lievittymistä. Se voi tarkoittaa yhteyden palautumista omaan alkuperään, kieleen, maahan ja sukuun. Lupaa olla avoimesti se mitä on – ilman tarvetta selittää, puolustaa tai vähätellä.
Tällainen paraneminen ei tapahdu pelkästään menneisyydestä puhumalla, vaan mahdollistamalla toisenlainen tapa olla läsnä nykyhetkessä.
Mitä tämä vaatii terapeutilta?
Keskeistä ei ole kulttuurinen asiantuntijuus, vaan kyky astua tietämättömyyden tilaan, joka ei ole välinpitämätön vaan avoin. Valmius luopua oletuksesta, että oma tapa jäsentää maailmaa olisi ainoa mahdollinen.
Turvallisuus voi syntyä vasta silloin, kun asiakkaan ei tarvitse arvioida, sopiiko hänen maailmansa terapeuttiseen viitekehykseen.
Entä jos terapian muoto muuttuisi?
Jos luonto on kulttuurissa kannatteleva ja voimauttava voima, miksi terapian olisi aina tapahduttava neljän seinän sisällä?
Voisivatko yhdessä luonnossa liikkuminen, hiljaisuus, yhteinen tekeminen ja vierekkäin oleminen olla tapoja jakaa tila, jossa kulttuuri ei ole puheenaihe vaan läsnä oleva todellisuus?
Ehkä terapian seinien ei tarvitse kirjaimellisesti kaatua, mutta niiden symbolinen merkitys voi muuttua. Terapia ei enää olisi paikka, jossa ihminen irrotetaan ympäristöstään tarkasteltavaksi, vaan tila – tai oleminen tapa – jossa ihminen voi pysyä yhteydessä hyvinvointinsa lähteisiin.
Kun terapia lakkaa olemasta paikka, jossa ihminen sopeutetaan
Aidosti kulttuurisensitiivinen ja kulttuurisesti turvallinen psykoterapia ei ole paikka, jossa ihmistä sopeutetaan.
Se on paikka, jossa hänen maailmansa saa olla todellinen.
Ja näin tehdessään se alkaa muuttaa terapeutin ymmärrystä siitä, mitä kohtaaminen, paraneminen ja ihmisenä oleminen voivat olla.
