Suullinen tieto, omistajuus ja luonnon logiikka – mitä länsimainen tutkimus ei ymmärrä alkuperäiskansojen tiedosta

Länsimainen tutkimusajattelu nojaa vahvasti oletukseen, että tieto on vapaata raaka-ainetta: kun jokin on kerran sanottu ääneen tai kirjoitettu muistiin, kuka tahansa voi ottaa sen, järjestää uudelleen ja julkaista omissa nimissään. Tiedon omistajuuden oletetaan syntyvän kirjoittamishetkellä.

Kun puhutaan alkuperäiskansoista ja omistajuudesta, on tärkeää muistaa, että asioita ei omisteta. Ne ovat lainassa ja käytössä, koska selviytyminen on ollut niistä riippuvainen. Yhteisön kantama tieto ei ole alun perin tarkoitettu esitettäväksi tai tallennettavaksi, saati omistettavaksi. Se on tarkoitettu kuultavaksi ja jaettavaksi – ei tiedon tuotantoa vaan selviytymistä varten.

Saamelaisessa – ja laajemmin monissa alkuperäiskansojen – tietokäsityksissä tämä logiikka on täysin vieras. Suullinen tieto ei ole vapaasti otettavissa. Se ei ole omistajaton. Se ei ole julkista.

Suullinen tieto tietää aina, kuka sen kertoo

Suullisessa tietoperinteessä jokainen tarina, kuvaus tai opetus muistaa:

• kuka sen kertoi
• missä se tapahtui
• keneen tai mihin paikkaan se liittyy
• keneltä se on opittu

Tieto ei ole abstraktia. Se on sidottu ihmisiin, paikkoihin ja suhteisiin.

Tämä on radikaalisti erilaista kuin akateeminen lähestymistapa, jossa tieto irrotetaan kontekstistaan, anonymisoidaan ja abstrahoidaan universaalisti sovellettavaksi.

Alkuperäiskansanäkökulmasta tämä on tiedon riisumista sen omistajuudesta.

Kirjoitettu tieto on vaarallista tietoa

Länsimaisessa ajattelussa kirjoitettua tietoa pidetään arvokkaampana, koska se on pysyvää. Se ei muutu.

Alkuperäiskansojen näkökulmasta juuri tämä tekee siitä vaarallista. Jos tieto on kirjoitettu kerran tietynlaiseksi, se lukitsee maailman siihen, millainen maailma oli tuona hetkenä. Mutta maailma ei ole pysyvä: jäät liikkuvat, eläinten kulkureitit muuttuvat, säät, ravinnon saatavuus, vaaravyöhykkeet – kaikki muuttuu.

Kirjoitettu tieto olettaa, että maailma pysyy samana. Suullinen tieto lähtee siitä, että maailma muuttuu.

Siksi suullinen tieto päivittyy jokaisessa sukupolvessa. Se ei ole pelkkää toistoa, vaan jatkuvaa uusiutumista. Jokainen tarinankertoja lisää siihen oman aikansa ymmärryksen, kokemuksen ja tunteen.

Tämä tekee suullisesta tiedosta joustavaa, elävää ja ekologisesti älykästä.

Kirjoitettu tieto puolestaan päätyy helposti kuvaamaan maailmaa, jota ei enää ole.

Tunteen välittyminen osana tietoa

Suullinen tieto ei välitä vain informaatiota, vaan myös tunteen.

Psykoterapian ja psykologian näkökulmasta tämä on erittäin kiinnostavaa. Siinä missä me puhumme ylisukupolvisesta siirtymästä ja periytyvästä traumasta, alkuperäiskansojen tietojärjestelmät ovat pitkään tunnistaneet, että:

tieto kantaa aina mukanaan alkulähteensä tunnejäljen.

Kun tarina kerrotaan, se sisältää:

• alkuperäisen tunteen
• kertojan oman tunteen
• kuulijan kokemuksen

Tieto ei ole neutraalia dataa, vaan suhteellista, tunnepohjaista ja kokemuksellista.

Tämä tekee siitä vahvaa – paljon vahvempaa kuin kirjoitetun tiedon näennäinen objektiivisuus.

Miksi länsimainen tutkimus ja alkuperäiskansojen tietojärjestelmät törmäävät

Ongelma ei ole siinä, etteivätkö saamelaiset ”osaisi sanoittaa” tiedon omistajuutta. Ongelma on siinä, että länsimaisessa tutkimusperinteessä ei ole käsitteellisiä työkaluja ymmärtää sitä.

Kun tutkija kuulee tarinan, hän saattaa ajatella:

”Tämä on arvokas aineisto. Kirjoitan sen ylös ja julkaisen sen löydökseni.”

Saamelaisessa ymmärryksessä tämä voi näyttää tältä:

”Otit jotakin, joka ei ole sinun – olemme tienneet ja kantaneet tätä niin kauan kuin muistamme.”

Koska tieto ei ole vapaa. Sen omistajuus on olemassa yhteisössä jo ennen kuin yhtäkään sanaa on kirjoitettu.

Tässä kohdin kyse ei ole pelkästä tutkimusetiikasta, vaan kahden täysin erilaisen todellisuuskäsityksen törmäyksestä.

Suullinen tieto on ekologisesti älykkäämpää

Alkuperäiskansojen tietojärjestelmät ovat kehittyneet luonnon kanssa eläen.

Luonnossa tärkeintä ei ole pysyvyys. Tärkeintä on kyky vastata muutokseen.

Siksi elävä, päivittyvä ja mukautuva tieto on selviytymisen kannalta arvokkaampaa kuin muuttumaton tieto.

Tämä haastaa koko länsimaisen käsityksen siitä, mitä ”luotettava tieto” on.

Kenties luotettavin tieto ei ole se, joka pysyy samana, vaan se, joka osaa muuttua oikeaan suuntaan.

Mitä tämä tarkoittaa meille?

Kun työskentelemme terapeutteina, tutkijoina tai auttajina alkuperäiskansojen, yhteisöjen tai ylisukupolvisten ilmiöiden parissa, emme käsittele pelkkiä tarinoita.

Käsittelemme omistettua tietoa.

Elävää tietoa. Tunnetta kantavaa tietoa. Tietoa, jota ei ole tarkoitettu irrotettavaksi kontekstistaan.

Tämä vaatii meiltä enemmän kuin oikein muotoiltuja lähdeviitteitä.

Se vaatii meitä ajattelemaan uudelleen, mitä tieto itse on.